Vuosi 2025 on takana, ja matkan varrelle on mahtunut paljon. Jo vuonna 2024 loukkaannuin toistamiseen ja jouduin eturistisiteen leikkaukseen. Se oli kova isku, sillä olin juuri palannut pelikentille pitkän ja vaativan polvikuntoutuksen jälkeen. Tässä kirjoituksessa haluan jakaa, mitä loukkaantuminen opetti minulle, ja samalla avata hieman sitä, millainen ihminen ja valmentaja olen.
Kun urheilija loukkaantuu, kyse ei ole vain kehon fyysisestä haasteesta. Loukkaantuminen koskettaa elämää monella tavalla: mielen jaksamista, identiteettiä, arkea ja ihmissuhteita. Se, että tärkeä osa elämää joutuu tauolle, tuntuu erittäin vaikealta. Kesällä 2024 koettu ensimmäinen leikkaus oli erityisen raskas. Edessä oli pitkä kuntoutusjakso, joka tuntui loputtomalta. Muistan pohtineeni kysymyksiä: pystynkö vielä palaamaan? Haluanko? Miten tämä vaikuttaa itseluottamukseeni, hyvinvointiini ja arkeeni? Onneksi minulla oli monia voimaa antavia tekijöitä.
Tärkeässä roolissa olivat joukkuekaverit, jotka olivat kokeneet saman. Heidän kanssaan pystyin puhumaan avoimesti niin turhautumisesta kuin ilon hetkistä. Vaikka en pystynyt treenaamaan muiden kanssa, olin usein mukana treeneissä purkamassa turhautumista, jakamassa onnistumisen hetkiä ja kokemassa yhteisöllisyyden voiman.
Kuntoutuksen aikana jouduin myös pohtimaan urheilijaidentiteettiäni ja asettamaan realistisia tavoitteita. Jokaisen loukkaantumisen kohdalla olin päättänyt: tulen takaisin. Myös tällä kertaa tavoitteenani oli palata kentälle ja tukea joukkuettani. Vaikka halusin päästä nopeasti lajini pariin, pidin tärkeänä edetä rauhassa ja kuunnella jaksamistani, pysäyttääkseni loukkaantumiskierteen. Kova työ kannatti: pääsin pelaamaan ja se tunne oli uskomaton.
Sain onnekseni tukea myös läheisiltäni ja olen siitä kiitollinen. Silti tiedän, että loukkaantuminen voi herättää yksinäisyyden tunteita, vaikka ympärillä olisi ihmisiä. Läheiset eivät aina täysin ymmärrä, mitä urheilu merkitsee tai millaista on menettää tärkeä osa itsestään. Yksinäisyyden tunne on tavallista ja inhimillistä, eikä se tarkoita, että olisi oikeasti yksin.
Moni saa myös tukea lääkäriltä ja fysioterapeutilta, mutta joskus se ei tunnu riittävältä. Vastaanotot voivat olla lyhyitä sekä harvakseltaan ja henkinen puoli jää helposti taka-alalle. Psykoterapiaan hakeutuminen voi tuntua liian raskaalta tai pitkältä prosessilta, vaikka tarve purkaa ajatuksia olisi suuri.
Juuri näissä tilanteissa kaipasin ihmistä, jolle voi jutella matalalla kynnyksellä. Joku, joka kuuntelee, ymmärtää urheilun merkityksen, huomioi mielen ja kehon, ja auttaa pysähtymään oman tilanteen äärelle. Ilman diagnooseja, lähetteitä tai pitkiä prosesseja. Näiden kokemusten myötä roolini valmentajana on kirkastunut. Haluan mahdollistaa sellaista tukea, jota olisin myös itse kaivannut.
Vaikka en ole huippu-urheilija tai ammattilainen, koen vahvaa urheilijaidentiteettiä. Olen harrastanut tavoitteellisissa joukkueissa ja yksilölajeissa, joissa kehittyminen, sitoutuminen ja arvioinnin kohteena oleminen ovat arkipäivää. Ymmärrän, miten paljon merkitystä motivaatiolla ja sitoutumisella on, ja siksi tiedän, että urheilija voi olla myös ilman huipputasoa tai ammattilaisstatusta. Ymmärrän, että tukea voi tarvita kaikilla tasoilla.
Haluan tarjota matalan kynnyksen tukea teille, jotka urheilette, liikutte tai harrastatte tavoitteellisesti. Jos koet, että voin olla avuksi, ota rohkeasti yhteyttä <3
Sydämellisin terkuin,
Clarissa
